Syksyn esikoiskirjailija, tamperelainen opettaja Maria Lassila, käsittelee kirjassaan Eeva ja Harmaakaapu vaikeaa ja surullista aihetta – läheisen itsemurhaa ja sitä, miten siitä voi keskustella lapsen kanssa.

Maria Lassilaa kiinnostaa ja koskettaa lapsen kokemus erilaisissa tilanteissa, joita perheissä tulee vastaan. Kun hänen omassa perhepiirissään tapahtui itsemurha, hän jäi miettimään, miten tällaisesta asiasta voisi kertoa lapselle, jonka elämään itsemurhan tehnyt on kuulunut.

Pohdiskeluista syntyi kirja Eeva ja Harmaakaapu. Eeva on 7-vuotias koululainen, jonka vielä nuori Oskari-eno kuolee. Sen jälkeen keskustelut kotona katkeavat, kun Eeva astuu huoneeseen. Äiti itkeskelee, huokailee ja suuttuu helposti. Eeva ei saa kysymyksiinsä vastauksia. Häntä vaivaa myös se, että aikuiset puhuvat koko ajan puusta, jonka pappa ja papan veli haluavat kaataa. Puu liittyy enon kuolemaan, mutta kukaan ei selitä, miten.

”Ei tämä ole lasten asia”

Iäkkäät Jaakko- ja pappa-hahmot Lassila otti kirjaan siksi, että he edustavat sitä vanhan sukupolven ajatusta, että on erikseen aikuisten ja lasten asiat, ja itsemurha on tietenkin ehdottomasti vain aikuisten asia. Vaikka Eevan vanhemmat ovat paljon nuorempia, he ovat vasta toipumassa järkytyksestä ja surevat niin, etteivät pysty miettimään pitemmälle, vaan tukeutuvat vanhaan tapaan suhtautua ja rajata asia pois lapsilta.

”Eeva kuitenkin aistii ja ymmärtää vahvasti, että nyt jotakin salataan. Puu jää Eevan mieleen, ja hän yrittää useamman kerran kysellä, miksi se on niin tärkeä, ja miksi se pitäisi kaataa, mutta ei saa vastausta. Sitten puu tuleekin Eevan kuvitelmiin ja uniin ja sekoittuu hahmoon, Harmaakaapuun, joka alkaa öisin vierailla Eevan luona ja sekoittaa hänen turvallista arkeaan”, Maria Lassila kertoo tarinan etenemisestä.

Harmaakaapu alkaa tulla mukaan myös Eevan päiväsajan arkeen. Koulussakaan ei ole enää kivaa, ja Eevasta tulee ärtyisä ja itkeskelevä.

Puhumattomuus tulee kirjassa vahvasti esille. Eeva ei saa kysymyksiinsä vastauksia, ja kysymykset alkavat tuntua kuin kirosanoilta: niitä ei saisi sanoa, mutta ne putkahtavat suusta. Lopulta Eeva päättääkin, ettei hänkään enää puhu mitään, kun hänen kysymyksistään aina vain hermostutaan.

Jos et osaa vastata, niin kysy

Maria Lassilan mielestä lapsen kysymysten ääreen pitäisi pysähtyä ja kuunnella niitä, jos siihen suinkin vain on voimavaroja. ”Onhan mahdollista myös sanoa lapselle, että en tiedä, että aina isä ja äitikään eivät tiedä vastauksia.”

”Lapsi saattaa alkaa itsekin selittää tapahtunutta. Asianhan voi myös kääntää niin päin, että kysyykin itse lapselta, että mitä sinä ajattelet siitä, että mitä se kuolema on. Juteltaisiinko vähän siitä.”

Lassilan mielestä on tärkeintä yrittää kuunnella lapsen kysymyksiä ja antaa niihin edes jonkinlaista vastausta. ”Se luo vahvaa turvallisuuden tunnetta lapselle. Jos taas kysymykset kokonaan ohitetaan, voi käydä niin, että lapsikin sulkeutuu, ja ainakin se viesti tulee selväksi, että tästä ei saa puhua. Nämä kysymykset saavat aikuiset tosi kiukkuiseksi.”

Miksi itsemurhasta ei saa puhua?

Itsemurhasta puhuminen ei ole helppoa aikuisille keskenäänkään. Itsemurha on meille aikamoinen tabu.

”Me aikuiset olemme varmaan kasvaneet pikkuhiljaa siihen, että itsemurha tulee pitää salaisuutena; että se ei ole samanlainen kuin muut kuolemantapaukset, joista voi avoimemmin puhua, ja joissa voi muistella kuollutta – vaikka niitä sairauden viime vaiheita tai kenties tapahtuneen onnettomuuden traagisuutta. Jostain syystä itsemurhasta ei ole totuttu puhumaan samalla tavalla, ja sitten on vain helpompi vaieta.”

Maria Lassila kertoo lukeneensa, että itsemurha oli aikanaan Euroopassa vuosisatojen ajan murhaan rinnastettu rikos. Itsemurhan tehneen ruumista jopa rangaistiin häpeärangaistuksella. ”Se on vuosisatojen aikana vakiintunut ajatus, että itsemurha on niin väärin ja hirveää, että siitä ei saa puhua.”

Itsemurha voi siirtyä ratkaisumallina

Eeva ja Harmaakaapu -kirjassa Eevan pahan olon huomaa hänen opettajansa, joka lähtee purkamaan tilannetta ja havahduttaa vanhemmat taas näkemään lapsensa. Se on Eevalle ja koko perheelle onneksi.

”Olen perehtynyt jonkin verran asiantuntijoiden tietoon tästä aiheesta. Ilmeisesti on niin, että jos itsemurhaa salataan lapsilta, se saattaa jopa siirtyä ratkaisutapana sukupolvien yli, mikä tietysti tuntuu kauhealta. Kun lapset kasvavat isommiksi, he varmaan saavat jossakin vaiheessa tietää totuuden. Jos sitä kuitenkin pidetään niin vaikeana asiana lähipiirissä, ettei sitä voi mitenkään purkaa, niin olen ymmärtänyt, että siitä voi jäädä sellainen möykky, joka voi sitten jopa ratkaisumallina siirtyä”, Maria Lassila kertoo.

Kun isä ja äiti vihdoin puhuvat Eevan kanssa ja selittävät hänelle, miten enon elämänhalun menettäminen sai hänet tekemään keholleen sellaista, että se lakkasi toimimasta, enoa voidaan vihdoin muistella kivalla tavalla. Lopulta Eevan kotiin ilmestynyt suuri, harmaa hahmo heittää kaavun päältään. Sen alta paljastuu eno, jonka ison ja hassun naurun Eeva muistaa. Eno saa nyt mennä rauhassa.

Sureminen vie elämää eteenpäin

Puhuminen auttaa Eevaa ja koko perhettä. Jos puhuminen tällaisessa tilanteessa kuitenkin tuntuu perin vaikealta, Maria Lassila ehdottaa alkuun pääsemistä esimerkiksi piirtämisen kautta – se kun on lapselle ominainen tapa käsitellä asioita.

”Jos vaikka lähtee muistelemaan kuollutta ihmistä ja yhdessä piirtämään kuvaa, jossa on se läheinen ihminen, jota kaivataan. Piirtämisen lomassa voi tulla sellaisia tilanteita, joissa on helpompi muistella ja vastailla lapsen kysymyksiin, kuin että varta vasten istutaan ja yritetään puhua vaikeasta asiasta. Voi myös lähteä yhdessä luontoon tai tekemään jotakin kivaa asiaa, jota on ennenkin tehty yhdessä.”

Niin teksti kuin kirjan harmaasävyinen, Maria Viljan tekemä kuvituskin ovat toiveikkuutta herättäviä. Maria Lassila uskookin itsemurhan tehneen läheisten elämän kyllä jatkuvan, kunhan suru saadaan surtua.

”Niin kuin minkä tahansa kuoleman jälkeen, on aluksi kauheaa, ja kaipaus on valtavan suuri. Mutta kun sitten pystytään suremaan sitä menetettyä läheistä, niin pystytään myös menemään elämässä eteenpäin. Elämä nyt vain on sellaista, että siihen kuuluu myös kuolema”, Lassila sanoo.

Kunhan pystytään murtamaan itsemurhaan liittyvä tabu ja suremaan itsemurhan tehneen kuolemaa kuten muitakin kuolemantapauksia, elämä taas jatkuu. ”Kun saadaan se suru surtua ja ymmärretään, että tämä ei ollut kenenkään syy. Että joskus vaan elämässä käy myös näin”, Maria Lassila sanoo.

Toimittaja: Pia Sivunen